torstai 6. syyskuuta 2018

Auttaako auttaminen?

Olen pitkälti koko elämäni ajan tuntenut tarvetta auttaa tiettyjä ympärilläni olevia ihmisiä. Voi, kuinka sitä onkaan toivonut, että kaikki läheiset ihmiset olisivat onnellisia ja voisivat joka tavalla hyvin. Minulle on aiheutunut paljon huolta ja ahdistusta, kun olen kokenut, että lähipiirissä elävä ihminen ei ole voinut henkisesti hyvin. Ja silloin olen tietenkin pyrkinyt tekemään jotain, jotta tämä ahdistus vähenisi. Olen kovasti vuosien varrella käyttänyt energiaani toisen ihmisen auttamisyrityksiin - siitä huolimatta, että hän ei aina ole selvästikään ollut halukas tulemaan autetuksi tarjoamillani keinoilla.

Minkä verran auttamishalussani on itseasiassa ollut kysymys oman ahdistuneisuuteni vähentämisen halusta liittyen tähän ihmissuhteeseen ja minkä verran halusta oikeasti auttaa toista ihmistä nimenomaan hänen elämäntyyliinsä ja lähtökohtaansa sopivalla tavalla?
Miten paljon syyllisyydentunteen lieventämisen tai hyväksynnän saamisen tarve on ohjannut auttamispuuhiani? Olenko edes kokenut, että toisen ihmisen hyvinvointi olisi parantunut "auttamiseni" seurauksena...?

Apuani olen vuosien varrella pyrkinyt tarjoamaan, vaikka sitä ei minulta ole pyydettykään. Minulla on ollut vankka usko ylimaalliseen kykyyni ja velvollisuuteeni parantaa ihmisten elämiä. Olenhan niin selvästi pystynyt näkemään, mikä heidän elämässään on pielessä ja "tiennyt" ratkaisut heidän elämänlaatunsa parantamiseksi. Miksen siis olisi pyrkinyt tätä heille kertomaan ja näin ystävällisesti ohjaamaan heitä paremman elämän suuntaan?

Asia ei kuitenkaan taida olla aivan niin yksinkertainen...Mikä on "hyvä elämä" ja "hyvinvointi", onko siihen olemassa kaiken kattavaa yleismääritelmää? Onko se aitoa toisen ihmisen auttamista, jos tavoitteena on ympätä toiselle ihmiselle niitä asioita, jotka oman elämänfilosofiani mukaan kuuluvat hyvään elämään? Kunnioitanko silloin toisen ihmisen erityislaatuisuutta ja yksilöllistä elämänpolkua, kun pyrin ohjaamaan häntä omista periaatteistani ja arvomaailmastani lähtien? Voinko minä tietää, mitä joku toinen tarvitsee?

Onneksi olen vuosien myötä erinäisten turhauttavien pään seinään hakkaamiskokemusten ja kipuilujen myötä lopulta oppinut, että kaikkien ihmisten - läheisimpienkään - hyvinvointi ei ehkä sittenkään ole minun vastuullani. Tämän asian oivaltaminen ja hyväksyminen on vapauttanut ja keventänyt olemistani huimasti. Jokaisellahan on oma erityislaatuinen elämänpolkunsa kuljettavanaan ja vastuu omien valintojensa seurauksista jokapäiväisessä elämässään.

Tämä tosiasia on vain hyväksyttävä, vaikkakin nuo toisen ihmisen valinnat olisivat täydellisessä ristiriidassa oman elämänfilosofiani ja ns. hyvän elämän näkemykseni kanssa. Mutta, ehkäpä kaikki ei ole kuitenkaan aivan sitä, miltä minun silmissäni näyttää päältäpäin...Ehkäpä se, mikä jollain ihmisellä näyttää ja tuntuu olevan huonosti, onkin parhaalla mahdollisella tavalla, jotta korkein tarkoitus toteutuisi hänen elämässään ja myös hänen ympärillään olevat saisivat mahdollisuuden tehdä merkityksellisiä, vapauttavia ja oman elämisensä laatua kohottavia oivalluksia?


Minä olen oivaltanut, että parhaiten pystyn auttamaan toisia varmistamalla, että teen kaikkeni oman hyvinvointini ja voimani säilyttämiseksi, eli auttamalla ensisijaisesti itseäni. Hyvinvoiva ihminen säteilee kevyttä energiaa ympärillensä, mikä voi saada aikaan ihmeen kaltaisia muutoksia muissa ihmisissä. Kaiken perustana on herkistyminen kuuntelemaan itseään, yhteyden saaminen sisäiseen viisauteensa.

Rauhaisassa hiljaisuudessa oppii kuulemaan ja tunnistamaan kehonsa ja sisäisen äänensä viestejä, jotka välittömästi kertovat epämukavina tuntemuksina, kun on tekemässä itsen kannalta väärän siirron. Ehkäpä toisen ihmisen auttaminenkin tapahtuu parhaiten hiljaisuudessa, ilman hänen  yläpuoleltaan ladeltuja "viisaita" sanoja, vain olemalla läsnä ja kuuntelemalla...

Toivotan rauhaisia ja siinä ohessa myös hulvattoman riehakkaita syyshetkiä teille lukijani!

Lea

sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Vastavuoroisuuden voimaa


Onko se sattumaa, että tietynlaiset asiakkaat, tietynlaisten asioidensa kanssa tulevat juuri tietyn terapeutin vastaanotolle? On päivänselvää, että terapiatilanteessa toteutuu vastavuoroisuus. Parhaimmillaan sekä asiakas että terapeutti saavat kohtaamisesta omaa kasvuaan tukevia rakennusaineita. On enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että asiakas tuo vastaanotolle ongelmiaan, joihin terapeutti löytää omasta elämästään yhtymäkohtia. Esimerkiksi asiakkaan ihmissuhdehaasteesta keskustelu saattaa johtaa terapeutin oivaltamaan jotain oleellisen tärkeää omasta kokemuksestaan useiden vuosien takaa. Ja näin ymmärrys asiakkaan tilannetta kohtaan voi syventyä.
Tämän vastavuoroisuuden tiedostaminen antaa terapeutin ammatin opiskelemiseen ja käytännön harjoittelemiseen entistäkin kiehtovamman ja merkityksellisemmän sävyn. Kaikki inhimilliset kohtaamisethan sisältävät mahdollisuuden: oppia jotain uutta itsestään ja elämästä, tehdä oivalluksia, kehittyä - tai sitten olla kehittymättä, jos siltä tuntuu! Itse kun voi loppukädessä päättää, miten mahdollisuutensa käyttää.

Ratkaisukeskeinen lyhytterapiaopiskeluni on todellakin tarjonnut minulle mahdollisuuden kohdata myös itseni, tutkiskella omia käyttäytymismallejani ja opetella uusia. On ollut hienoa huomata, miten paljon elämäni on jo opiskelun tässä vaiheessa helpottunut mm. käyttöön ottamieni kommunikaatiomallien myötä. En jätä enää niin herkästi epäselviä asioita mieltäni hiertämään, vaan kysyn ja otan selvää, kunnes asia on tullut ymmärretyksi. Ette usko, miten paljon tämä uusi sinnikkyys on parantanut elämänlaatuani!
Kaikkein merkityksellisintä ja palkitsevinta terapiaharjoittelutyöhön liittyvissä kohtaamisissa on tietenkin se, että saan tämän työn kautta toteuttaa intohimoista missiotani tukea muita ihmisiä tekemään rohkeasti konkreettisia muutoksia elämässään. Sellaisia muutoksia, jotka auttavat vapautumaan oman itsen näköiseen, täydempään ja merkityksellisempään elämään. Miten tavallista onkaan, että me ihmiset ikään kuin totumme vajaalla liekillä elämiseen ja alamme pitää sitä normaalina olotilana. Vasta kun pysähdymme kuuntelemaan itseämme ja tutkiskelemaan elämäämme, on mahdollista tiedostaa, että emme ehkä vielä olekaan ottaneet kaikkea upeaa potentiaaliamme käyttöön.

Mitä konkreettista voin itse tehdä, jotta elämäni olisi entistä tyydyttävämpää? Mitäpä, jos minun ei tarvitse tyytyä pelkkään selviytymiseen vaan otankin määrätietoisen askeleen kohti kukoistusta?
Mitä hyvää tämä päätös voi tuoda mukanaan...?

Elämää avartavia kohtaamisia ja oivalluksia kaikille lukijoille - nautitaan kesästä!

Lea


torstai 4. tammikuuta 2018

Uuden vuoden mahdollisuudet


Koen aina vuoden vaihtumisen hyvin merkityksellisenä ja symbolisena tapahtumana, uuden alkuna. Tuntuu ihanalta ajatukselta, että silloin voi ikään kuin heittää pois menneeltä vuodelta kaiken turhanpäiväisen mieltä kuormittavan roinan ja aloittaa uuden vuoden puhtaalta pöydältä. Mitä kaikkea luovaa, ennalta arvaamattoman hienoa tämän pöydän ääreltä voikaan syntyä, kun siihen raivaa tilaa...!
Vuodenvaihde sysää myös miettimään, mille kaikelle viime vuodelta voin olla kiitollinen. Haasteet vaikkapa ihmissuhteissa, terveydessä tai omassa tunne-elämässä eivät välttämättä tunnu kiitollisuutta herättäviltä juuri sillä hetkellä, kun akuutti tilanne vyöryy päälle...Mutta kun ottaa tapahtuneista hieman etäisyyttä, niin on mahdollista oivaltaa, että kaikilla kokemuksilla on ollut jokin tärkeä merkitys ja ne vaikeimmatkin ovat aina sisältäneet MAHDOLLISUUDEN: oppia uutta, kehittyä, vahvistua, vapautua ja ehkä ottaa askeleen lähemmäksi sen ilmentämistä, kuka oikeasti on...


Minulle tapahtui viime vuoden puolella elämääni mullistavan merkittävä, työuraani liittyvä asia. Työ tuo minulle henkisellä tasolla paljon merkityksellisyyttä, sillä koen, että sen kautta pystyn kehittämään itseäni, ilmentämään luovuuttani ja muuta potentiaaliani myös muiden hyväksi ja toteuttamaan elämäntehtävääni. Olen kokenut vuosien varrella hyvinkin haastavia olotiloja työelämän pettymyksien ja turhautumisten äärellä. Ikään kuin en olisi aivan kokonainen, kun työ ei tunnu tyydyttävältä.

Mutta nyt jälkikäteen taaksepäin katsoessani ymmärrän, että kaikki nämä oppimiskokemukset - hiljaiset ja vetäytyneet itsetutkiskelun kaudet mukaanlukien - on tarvittu, jotta olen ollut valmis astumaan seuraavan askeleen ja kirjoittamaan päiväkirjaani päätöksen viime heinäkuussa: "Haluan alkaa toimia terapeuttina. Mikä on tie, mitä pitkin tulee kulkea?" Tämä oli vahva julistus, joka kumpusi suoraan sielustani. Tiesin, että tämä on se, mitä minun tulee tehdä ja mitä haluan. Kaipasin vain hieman apua  liikkeelle lähtöön.


Tuon päätöksen julistamisen jälkeen kului tuskin kaksi viikkoa, kun istuin lounaalla tutun terapeutin kanssa, joka kannusti minua pyrkimään opiskelemaan Ratkaisukeskeistä lyhytterapiaa. Joitain viikkoja sen jälkeen lähetin oppilaitokseen hakupaperit, minut kutsuttiin haastatteluun, pääsin sisään ja lokakuussa aloitin opinnot. Se tuntui todella hienolta, mutta samalla monella tavalla tosi pelottavalta.

En antanut kuitenkaan pelkojeni lannistaa minua ja mitä pidemmälle opinnot ja terapiaharjoittelut ovat edenneet, sitä vahvemmin tunnen, että tämä on juuri sitä, mitä minun kuuluu tehdä ja mikä tuo elämääni kaipaamaani merkityksellisyyttä. Selkeästi ja määrätietoisesti julistetuilla päätöksillä on valtava eteenpäin vievä voima - kannattaa siis olla tarkkana, mitä tilaa...!

Kiitollisena toivotan kaikille ihanaa ja merkityksellistä vuotta 2018!

Minkä oman haaveesi toteutumiselle Sinä voisit antaa mahdollisuuden alkaneena vuonna?

Lea