maanantai 5. elokuuta 2019

Oikeus tuntea itsensä onnelliseksi?

Onko minulla oikeus tuntea itseni onnelliseksi? Mistä tällainen ajatus kumpuaa? Miksi ihmeessä minulla ei olisi oikeutta tuntea itseäni onnelliseksi? Järjen tasollahan tähän todellakin on vaikea löytää hyväksyttävää vastausta. Mutta, koska mieleeni edes tulee senkaltainen kysymys, niin syvällä sieluni sopukoissa tuntuu pesivän jonkintasoinen epäilys siitä mahdollisuudesta, että minulla ei kyseistä oikeutta ole.
Mieleni huutaa: Tottakai minulla on oikeus tuntea itseni onnelliseksi, niin kaikilla ihmisillä on! Kehoni ja sinne vuosien varrella asuttautunut tunnekokemukseni kertovat kuitenkin aivan omaa tarinaansa. Kehoni muistiin ovat tallentuneet eletyn elämän kokemukset, kaikki se, mitä olen itseeni imenyt ympäristöstäni, omilla tulkinnoillani höystäen.

Ympärilläni on ollut ja tulee aina olemaan ihmisiä, jotka eivät näytä olevan onnellisia. Mistä minä kuitenkaan voin sen tietää, mitä onnellisuus tarkoittaa itse kullekin? Onko minulla edes oikeutta tehdä mielessäni tulkintoja ja arviointeja toisten onnellisuudesta oman kokemus- ja käsitemaailmani kautta? Missä määrin minun edes tulee ottaa vastuuta muiden, aikuisten ihmisten onnellisuudesta?

Mietin, että tällä kaikella onnellisuuteni oikeutukseen liittyvällä pohdinnalla on juurensa lapsuuteni ihmissuhteissa. Mutta...miltä tuntuisi, jos tästä hetkestä lähtien en enää kantaisikaan tätä elämistäni pienentävää taakkaa mukanani, vaan vapauttaisin itseni ajattelemaan ja tuntemaan, että saan elää täysillä juuri itselleni sopivaa elämää ja nauttia kaikista onnellisuutta tuottavista asioista?
Millä keinoin voisin saada tämän aikaan?

Päätän kokeilla seuraavanlaista, Jenniemilian viikonloppuretriitissä aktivoitunutta menetelmää: Rauhoitan kehoni ja mieleni hengittelemällä. Keskitän tietoisuuteni kysymykseeni onnellisuuteni oikeutuksesta ja siihen liittyviin tunteisiin kehossani. Annan lempeää huomiota havainnoilleni ja pyrin lopuksi vain hyväksymään niiden olemassaolon ja esiintulon.

Mitä tapahtuu? Kehooni leviää välittömästi keveämpi olo. Huomaan myös hymyileväni. Hämmästyn, miten yksikertaisella keinolla, pelkästään antamalla lempeää huomiota kivulleni, saan omaa olemistani huimasti kohotettua. Todella yksinkertaista, mutta näköjään niin äärettömän toimivaa!

Tajuan, että minun ei enää tarvitse pohtia, onko minulla oikeutta olla onnellinen, sillä onnellisuuden olotila kulkee niin itsestäänselvänä osana itseäni mukanani minne sitten menenkin. Se vain on minussa. Itse asiassa ajattelen, että minulla on suorastaan velvollisuus keskittyä tekemään asioita, jotka lisäävät ja ylläpitävät onnellisuuden tunnettani. En nimittäin voi ajatella olevani mikään erillinen saareke tässä maailmassa, vaan tekemilläni valinnoilla on vaikutuksensa myös ympärilläni olevien ihmisten elämisen tunnelmiin.

Onnellisuus on ikään kuin syvin olemisen tila, joka vahvistuu ja aktivoituu kaiken kauniin kautta, mitä näen ja koen itsessäni ja ympärilläni. Onnellisuuden tunne koostuu usein pienistä, yksinkertaisista arjen asioista, kuten ulkona kuivuneen pyykin raikkaasta tuoksusta. Olen kiitollinen, että kykenen löytämään onnellisuuden kokemuksia sen kaltaisten pienimuotoisten asioiden kautta. Sen lisäksi haluan kuitenkin olla valmis toivottamaan tervetulleeksi olemiseni loistokkuutta ja kukoistusta lisäävät suurempimuotoisemmatkin uudet asiat elämääni, siten kuin niiden on tarkoituksenmukaista ilmetä. Sillä eikö tavoitteeni ja oikeuteni olekin elää täyttä elämää, itseäni ja olemistani pienentämättä?

Lea

torstai 6. syyskuuta 2018

Auttaako auttaminen?

Olen pitkälti koko elämäni ajan tuntenut tarvetta auttaa tiettyjä ympärilläni olevia ihmisiä. Voi, kuinka sitä onkaan toivonut, että kaikki läheiset ihmiset olisivat onnellisia ja voisivat joka tavalla hyvin. Minulle on aiheutunut paljon huolta ja ahdistusta, kun olen kokenut, että lähipiirissä elävä ihminen ei ole voinut henkisesti hyvin. Ja silloin olen tietenkin pyrkinyt tekemään jotain, jotta tämä ahdistus vähenisi. Olen kovasti vuosien varrella käyttänyt energiaani toisen ihmisen auttamisyrityksiin - siitä huolimatta, että hän ei aina ole selvästikään ollut halukas tulemaan autetuksi tarjoamillani keinoilla.

Minkä verran auttamishalussani on itseasiassa ollut kysymys oman ahdistuneisuuteni vähentämisen halusta liittyen tähän ihmissuhteeseen ja minkä verran halusta oikeasti auttaa toista ihmistä nimenomaan hänen elämäntyyliinsä ja lähtökohtaansa sopivalla tavalla?
Miten paljon syyllisyydentunteen lieventämisen tai hyväksynnän saamisen tarve on ohjannut auttamispuuhiani? Olenko edes kokenut, että toisen ihmisen hyvinvointi olisi parantunut "auttamiseni" seurauksena...?

Apuani olen vuosien varrella pyrkinyt tarjoamaan, vaikka sitä ei minulta ole pyydettykään. Minulla on ollut vankka usko ylimaalliseen kykyyni ja velvollisuuteeni parantaa ihmisten elämiä. Olenhan niin selvästi pystynyt näkemään, mikä heidän elämässään on pielessä ja "tiennyt" ratkaisut heidän elämänlaatunsa parantamiseksi. Miksen siis olisi pyrkinyt tätä heille kertomaan ja näin ystävällisesti ohjaamaan heitä paremman elämän suuntaan?

Asia ei kuitenkaan taida olla aivan niin yksinkertainen...Mikä on "hyvä elämä" ja "hyvinvointi", onko siihen olemassa kaiken kattavaa yleismääritelmää? Onko se aitoa toisen ihmisen auttamista, jos tavoitteena on ympätä toiselle ihmiselle niitä asioita, jotka oman elämänfilosofiani mukaan kuuluvat hyvään elämään? Kunnioitanko silloin toisen ihmisen erityislaatuisuutta ja yksilöllistä elämänpolkua, kun pyrin ohjaamaan häntä omista periaatteistani ja arvomaailmastani lähtien? Voinko minä tietää, mitä joku toinen tarvitsee?

Onneksi olen vuosien myötä erinäisten turhauttavien pään seinään hakkaamiskokemusten ja kipuilujen myötä lopulta oppinut, että kaikkien ihmisten - läheisimpienkään - hyvinvointi ei ehkä sittenkään ole minun vastuullani. Tämän asian oivaltaminen ja hyväksyminen on vapauttanut ja keventänyt olemistani huimasti. Jokaisellahan on oma erityislaatuinen elämänpolkunsa kuljettavanaan ja vastuu omien valintojensa seurauksista jokapäiväisessä elämässään.

Tämä tosiasia on vain hyväksyttävä, vaikkakin nuo toisen ihmisen valinnat olisivat täydellisessä ristiriidassa oman elämänfilosofiani ja ns. hyvän elämän näkemykseni kanssa. Mutta, ehkäpä kaikki ei ole kuitenkaan aivan sitä, miltä minun silmissäni näyttää päältäpäin...Ehkäpä se, mikä jollain ihmisellä näyttää ja tuntuu olevan huonosti, onkin parhaalla mahdollisella tavalla, jotta korkein tarkoitus toteutuisi hänen elämässään ja myös hänen ympärillään olevat saisivat mahdollisuuden tehdä merkityksellisiä, vapauttavia ja oman elämisensä laatua kohottavia oivalluksia?


Minä olen oivaltanut, että parhaiten pystyn auttamaan toisia varmistamalla, että teen kaikkeni oman hyvinvointini ja voimani säilyttämiseksi, eli auttamalla ensisijaisesti itseäni. Hyvinvoiva ihminen säteilee kevyttä energiaa ympärillensä, mikä voi saada aikaan ihmeen kaltaisia muutoksia muissa ihmisissä. Kaiken perustana on herkistyminen kuuntelemaan itseään, yhteyden saaminen sisäiseen viisauteensa.

Rauhaisassa hiljaisuudessa oppii kuulemaan ja tunnistamaan kehonsa ja sisäisen äänensä viestejä, jotka välittömästi kertovat epämukavina tuntemuksina, kun on tekemässä itsen kannalta väärän siirron. Ehkäpä toisen ihmisen auttaminenkin tapahtuu parhaiten hiljaisuudessa, ilman hänen  yläpuoleltaan ladeltuja "viisaita" sanoja, vain olemalla läsnä ja kuuntelemalla...

Toivotan rauhaisia ja siinä ohessa myös hulvattoman riehakkaita syyshetkiä teille lukijani!

Lea

sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Vastavuoroisuuden voimaa


Onko se sattumaa, että tietynlaiset asiakkaat, tietynlaisten asioidensa kanssa tulevat juuri tietyn terapeutin vastaanotolle? On päivänselvää, että terapiatilanteessa toteutuu vastavuoroisuus. Parhaimmillaan sekä asiakas että terapeutti saavat kohtaamisesta omaa kasvuaan tukevia rakennusaineita. On enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että asiakas tuo vastaanotolle ongelmiaan, joihin terapeutti löytää omasta elämästään yhtymäkohtia. Esimerkiksi asiakkaan ihmissuhdehaasteesta keskustelu saattaa johtaa terapeutin oivaltamaan jotain oleellisen tärkeää omasta kokemuksestaan useiden vuosien takaa. Ja näin ymmärrys asiakkaan tilannetta kohtaan voi syventyä.
Tämän vastavuoroisuuden tiedostaminen antaa terapeutin ammatin opiskelemiseen ja käytännön harjoittelemiseen entistäkin kiehtovamman ja merkityksellisemmän sävyn. Kaikki inhimilliset kohtaamisethan sisältävät mahdollisuuden: oppia jotain uutta itsestään ja elämästä, tehdä oivalluksia, kehittyä - tai sitten olla kehittymättä, jos siltä tuntuu! Itse kun voi loppukädessä päättää, miten mahdollisuutensa käyttää.

Ratkaisukeskeinen lyhytterapiaopiskeluni on todellakin tarjonnut minulle mahdollisuuden kohdata myös itseni, tutkiskella omia käyttäytymismallejani ja opetella uusia. On ollut hienoa huomata, miten paljon elämäni on jo opiskelun tässä vaiheessa helpottunut mm. käyttöön ottamieni kommunikaatiomallien myötä. En jätä enää niin herkästi epäselviä asioita mieltäni hiertämään, vaan kysyn ja otan selvää, kunnes asia on tullut ymmärretyksi. Ette usko, miten paljon tämä uusi sinnikkyys on parantanut elämänlaatuani!
Kaikkein merkityksellisintä ja palkitsevinta terapiaharjoittelutyöhön liittyvissä kohtaamisissa on tietenkin se, että saan tämän työn kautta toteuttaa intohimoista missiotani tukea muita ihmisiä tekemään rohkeasti konkreettisia muutoksia elämässään. Sellaisia muutoksia, jotka auttavat vapautumaan oman itsen näköiseen, täydempään ja merkityksellisempään elämään. Miten tavallista onkaan, että me ihmiset ikään kuin totumme vajaalla liekillä elämiseen ja alamme pitää sitä normaalina olotilana. Vasta kun pysähdymme kuuntelemaan itseämme ja tutkiskelemaan elämäämme, on mahdollista tiedostaa, että emme ehkä vielä olekaan ottaneet kaikkea upeaa potentiaaliamme käyttöön.

Mitä konkreettista voin itse tehdä, jotta elämäni olisi entistä tyydyttävämpää? Mitäpä, jos minun ei tarvitse tyytyä pelkkään selviytymiseen vaan otankin määrätietoisen askeleen kohti kukoistusta?
Mitä hyvää tämä päätös voi tuoda mukanaan...?

Elämää avartavia kohtaamisia ja oivalluksia kaikille lukijoille - nautitaan kesästä!

Lea


torstai 4. tammikuuta 2018

Uuden vuoden mahdollisuudet


Koen aina vuoden vaihtumisen hyvin merkityksellisenä ja symbolisena tapahtumana, uuden alkuna. Tuntuu ihanalta ajatukselta, että silloin voi ikään kuin heittää pois menneeltä vuodelta kaiken turhanpäiväisen mieltä kuormittavan roinan ja aloittaa uuden vuoden puhtaalta pöydältä. Mitä kaikkea luovaa, ennalta arvaamattoman hienoa tämän pöydän ääreltä voikaan syntyä, kun siihen raivaa tilaa...!
Vuodenvaihde sysää myös miettimään, mille kaikelle viime vuodelta voin olla kiitollinen. Haasteet vaikkapa ihmissuhteissa, terveydessä tai omassa tunne-elämässä eivät välttämättä tunnu kiitollisuutta herättäviltä juuri sillä hetkellä, kun akuutti tilanne vyöryy päälle...Mutta kun ottaa tapahtuneista hieman etäisyyttä, niin on mahdollista oivaltaa, että kaikilla kokemuksilla on ollut jokin tärkeä merkitys ja ne vaikeimmatkin ovat aina sisältäneet MAHDOLLISUUDEN: oppia uutta, kehittyä, vahvistua, vapautua ja ehkä ottaa askeleen lähemmäksi sen ilmentämistä, kuka oikeasti on...


Minulle tapahtui viime vuoden puolella elämääni mullistavan merkittävä, työuraani liittyvä asia. Työ tuo minulle henkisellä tasolla paljon merkityksellisyyttä, sillä koen, että sen kautta pystyn kehittämään itseäni, ilmentämään luovuuttani ja muuta potentiaaliani myös muiden hyväksi ja toteuttamaan elämäntehtävääni. Olen kokenut vuosien varrella hyvinkin haastavia olotiloja työelämän pettymyksien ja turhautumisten äärellä. Ikään kuin en olisi aivan kokonainen, kun työ ei tunnu tyydyttävältä.

Mutta nyt jälkikäteen taaksepäin katsoessani ymmärrän, että kaikki nämä oppimiskokemukset - hiljaiset ja vetäytyneet itsetutkiskelun kaudet mukaanlukien - on tarvittu, jotta olen ollut valmis astumaan seuraavan askeleen ja kirjoittamaan päiväkirjaani päätöksen viime heinäkuussa: "Haluan alkaa toimia terapeuttina. Mikä on tie, mitä pitkin tulee kulkea?" Tämä oli vahva julistus, joka kumpusi suoraan sielustani. Tiesin, että tämä on se, mitä minun tulee tehdä ja mitä haluan. Kaipasin vain hieman apua  liikkeelle lähtöön.


Tuon päätöksen julistamisen jälkeen kului tuskin kaksi viikkoa, kun istuin lounaalla tutun terapeutin kanssa, joka kannusti minua pyrkimään opiskelemaan Ratkaisukeskeistä lyhytterapiaa. Joitain viikkoja sen jälkeen lähetin oppilaitokseen hakupaperit, minut kutsuttiin haastatteluun, pääsin sisään ja lokakuussa aloitin opinnot. Se tuntui todella hienolta, mutta samalla monella tavalla tosi pelottavalta.

En antanut kuitenkaan pelkojeni lannistaa minua ja mitä pidemmälle opinnot ja terapiaharjoittelut ovat edenneet, sitä vahvemmin tunnen, että tämä on juuri sitä, mitä minun kuuluu tehdä ja mikä tuo elämääni kaipaamaani merkityksellisyyttä. Selkeästi ja määrätietoisesti julistetuilla päätöksillä on valtava eteenpäin vievä voima - kannattaa siis olla tarkkana, mitä tilaa...!

Kiitollisena toivotan kaikille ihanaa ja merkityksellistä vuotta 2018!

Minkä oman haaveesi toteutumiselle Sinä voisit antaa mahdollisuuden alkaneena vuonna?

Lea

perjantai 22. syyskuuta 2017

Riittävästi kaikkea?


Hassunhauskat aamuherätykseni tuntuvat edelleen jatkuvan: "Olenko riittävä...?" Hei, voiko tällä tavalla kyseenalaistaa oman riittävyytensä heti aamutuimaan...? No, näköjään voi.

Ajattelin siis, että mahdanko olla riittävän aikaansaava, tuottelias, tehokas, osaava...tai lempeä, muut huomioiva, rakastava...Eli riitänkö juuri sellaisena kuin olen, niillä resursseilla varustettuna, mitä minulla on tällä hetkellä? Kelpaanko tällaisenaan?



Miten riittävyys edes voidaan määritellä? Kuka sen määrittelee ja sanoo, onko jotain riittävästi vai ei? Riittävästi verrattuna mihin? Mistä tällainen ajatus ylipäänsä kumpuaa?
Ilmiselvästi on ainakin kysymys asiasta, joka minun on nostettava pöydälle ja katsottava sitä kohti avoimen rehellisesti. Olenko tähän asti yrittänyt uskotella itselleni, että vain puuhaamalla ja suorittamalla kaikenlaista mukamas tärkeää ikään kuin tulen riittäväksi tai ainakin riittävämmäksi...?


Herää kysymys, että riittäväksi kenelle? Äidilleni, isälleni, lapsilleni, opettajalle, yhteiskunnalle...? Ja mikä ON riittävästi?


Tämä nyt ei ole varmaankaan kenellekään yllätys, mutta sanonpa tämän itsestäänselvyyden kuitenkin: riittävyyden kokemisessa on oleellista se, miten riitän ITSELLENI. Oleellista on, voinko rakastaa itseäni ehdoitta, juuri sellaisena kuin olen - kiukkuineni, epävarmuuksineni, pelkoineni, omituisuuksineni, epätehottomuuksineni, turhautuneisuuksineni kaikkineen.

Voinko rakastaa jokaista pimeintä puoltani ja olla kiitollinen siitä, että uskallan antaa näiden puolien tulla näkyviksi itselleni. Uskallanko myös rakastaa kaikkea lahjakkuuttani, intohimojani, luovuuden vimmaani, menestystäni, rakkauden kaipuutani.


Voinko rakastaa sitä pientä tyttöä, joka asuu sisälläni ja joka janoaa tulla nähdyksi ja kuulluksi ja arvostetuksi omana itsenään. Voinko sanoa tälle pienelle tytölle, että sinä olet kaunis, ihana ja täysin riittävä, sillä sinä olet SINÄ. Sinä riität juuri sellaisena kuin olet. Riittää, että olet sinä. Rakastan sinua.


Kun tulee itselleen nähdyksi ja kuulluksi aitona itsenään, kun hyväksyy kaikki puolet itsessään ja jakaa myös muille rohkeasti tästä aitoudestaan, on riittävä. Tässä päivän oivallus ja päämäärä, jota kohti mennään!


Ihanaa ja raikasta syksyä kaikille - pidetään riittävästi huolta itsestämme!


Lea


P.S. Symboliset kuvat ovat Montenegrosta, Herceg Novista parin viikon takaa - hieman rosoinen ja ruosteinenkin, elämää nähnyt pinta voi epätäydellisyydessään olla täydellisen kaunis.
































tiistai 8. elokuuta 2017

Täyttä elämää

                          
Arvatkaa, millainen ajatus minulla oli mielessä tänä aamuna heti herättyäni: Onko elämä elämisen arvoista ilman rakkautta...? Tämä ajatukseni ei siis viittaa universaaliin, kaikkialla olevaan eteeriseen rakkauteen, vaan rakkaussuhteeseen miehen kanssa - tässä fyysisessä elämässäni ja fyysisessä kehossani. Että sellainen herätys tänään...!                               


Toki elämässäni on paljon ihanaa, mistä saan huippu-nautinnollisia ja mieltä kohottavia kokemuksia päivittäin ja viikoittain, aika usein: mielettömät auringonlaskut, tuoksu kesäsateen jälkeen, aamujooga laiturilla, koiran viattomat nappisilmät, kuusenhavu-jalkakylpy kynttilänvalossa, sielua hivelevän kaunis musiikki, kivat tuokiot ystävien kanssa...jne.

Edellä luetellut ilon aiheeni ovat arjen luksusta, josta saan olla kiitollinen. Erityisesti tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että minulla on kyky inspiroitua vahvasti ja saada syvällisiä aistikokemuksia kaikesta kauniista ja sykähdyttävästä luonnossa, sisustuksessa, musiikissa, taiteessa, kohtaamissani ihmisissä...

Pidän itseäni yleisesti perusonnellisena ja onnekkaana ihmisenä. Mutta, siis siitä huolimatta tämä kysymys nousi tajuntaani salakavalasti tänä aamuna: Onko elämä elämisen arvoista ilman rakkaussuhdetta? Vastaus kumpuaa sisältäni selkeänä: Jos en anna rakkaussuhteelle mahdollisuutta, niin en mielestäni elä täyttä elämää.

Yhtäkkiä muistan, että vuosi sitten asetin itselleni tavoitteeksi nimenomaan alkaa elää täyttä elämää - rohkeasti, rajoituksista ja turhista peloista vapautuen!
Kun pysähdyn muistelemaan kulunutta vuotta, niin tajuan, miten paljon hyviä asioita on tapahtunut sekä sisäisessä että ulkoisessa maailmassani sen
aikana. Kaikki lähti liikkeelle ääneen lausutusta toiveesta, päätöksestä alkaa elää täyttä elämää. Sen jälkeen asiat ovat vain alkaneet loksahdella paikalleen, yksi toisensa jälkeen.
Onko vielä jokin asia, joka ei ole loksahtanut paikalleen täyden elämän palapelissäni...? Haluan olla rehellinen itselleni ja vastaan rohkeasti (vaikka päätä hieman huimaakin!): minun täyteen elämääni kuuluu myös rakkaussuhde ja päätän antaa kehoa ja sielua ravitsevalle rakkaussuhteelle mahdollisuuden elämässäni. Kiitos!
Ihanaa elokuuta kaikille!
Lea
P.S. Mitä täyden elämän eläminen merkitsee Sinulle? Onko jokin päätös, jonka voisit tehdä oman elämänlaatusi kohentamiseksi?








 







sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Puhtaalta pöydältä

Kuljetin muutama päivä sitten mökille vanhoja huonekaluja, jotka ovat mummolani perua llmajoelta - valkoinen pöytä, kahdeksan valkoista pinnatuolia ja valkoinen kulmakaappi.

Olin visioinut etukäteen, miten kalusteet muuttaisivat koko ruokailutilan ja olohuoneen tunnelman raikkaammaksi ja korostaisivat myös seinien ja katon uutta, puhdasta valkoisuutta. Silmissäni jo hieman tunkkaisiksi käyneiden, vuosikymmeniä uskollisesti palvelleiden mäntypuisten pirttikalusteiden oli tullut aika väistyä!


Voin kertoa Teille, että muutos todellakin oli huikea. Erityisen huima elämys minulle oli, kun huomasin, että uuden pöytäni ääreltä avautuu nyt näkymä järvelle kahteen suuntaan: sekä keittiön ikkunasta että myös parvekkeen uuden lasi-ikkunallisen oven kautta...Tämän maiseman äärellä istuen olen nyt joka aamu nauttinut yrttiteeni, puuroni ja lillunut ihanassa rauhan tilassa. Television äärellä syöminen on yllättäen vähentynyt...!

En löytänyt kätköistäni sopivaa liinaa tai lautasenalusia, joten pöytä saa ainakin toistaiseksi hohtaa
puhdasta valkoisuuttaan ja tyhjyyttään. On kiehtovaa nähdä tämä symbolisesti: voin päättää, että henkiselläkin tasolla "putsaan pöydältäni" kaiken tarpeettoman, mikä voi olla esteenä todellisen itseni ilmentämiselle - kuten paikalleen jämähtäneet ajattelu- ja toimintamallit, rajoittuneet itseeni kohdistuvat uskomukset, menneisiin kokemuksiin pohjautuvat pelkoni...Mihin niitä enää tarvitsen!

Tämänkaltaiset, usein pienetkin muutokset ympäristön viihtyisyydessä vaikuttavat minuun joka kerta voimallisen inspiroivasti ja ikään kuin tuuppaavat tekemään jotain elämälleni muutenkin.

Mitäpä, jos antaisin itselleni luvan tässä ja nyt kääntää uuden lehden kaikilla elämäni alueilla ja aloittaa täysin puhtaalta ja tyhjältä pöydältä? Kyllä, sopii kiitos!

Inspiroivia kesähetkiä kaikille!

Lea