maanantai 5. elokuuta 2019

Oikeus tuntea itsensä onnelliseksi?

Onko minulla oikeus tuntea itseni onnelliseksi? Mistä tällainen ajatus kumpuaa? Miksi ihmeessä minulla ei olisi oikeutta tuntea itseäni onnelliseksi? Järjen tasollahan tähän todellakin on vaikea löytää hyväksyttävää vastausta. Mutta, koska mieleeni edes tulee senkaltainen kysymys, niin syvällä sieluni sopukoissa tuntuu pesivän jonkintasoinen epäilys siitä mahdollisuudesta, että minulla ei kyseistä oikeutta ole.
Mieleni huutaa: Tottakai minulla on oikeus tuntea itseni onnelliseksi, niin kaikilla ihmisillä on! Kehoni ja sinne vuosien varrella asuttautunut tunnekokemukseni kertovat kuitenkin aivan omaa tarinaansa. Kehoni muistiin ovat tallentuneet eletyn elämän kokemukset, kaikki se, mitä olen itseeni imenyt ympäristöstäni, omilla tulkinnoillani höystäen.

Ympärilläni on ollut ja tulee aina olemaan ihmisiä, jotka eivät näytä olevan onnellisia. Mistä minä kuitenkaan voin sen tietää, mitä onnellisuus tarkoittaa itse kullekin? Onko minulla edes oikeutta tehdä mielessäni tulkintoja ja arviointeja toisten onnellisuudesta oman kokemus- ja käsitemaailmani kautta? Missä määrin minun edes tulee ottaa vastuuta muiden, aikuisten ihmisten onnellisuudesta?

Mietin, että tällä kaikella onnellisuuteni oikeutukseen liittyvällä pohdinnalla on juurensa lapsuuteni ihmissuhteissa. Mutta...miltä tuntuisi, jos tästä hetkestä lähtien en enää kantaisikaan tätä elämistäni pienentävää taakkaa mukanani, vaan vapauttaisin itseni ajattelemaan ja tuntemaan, että saan elää täysillä juuri itselleni sopivaa elämää ja nauttia kaikista onnellisuutta tuottavista asioista?
Millä keinoin voisin saada tämän aikaan?

Päätän kokeilla seuraavanlaista, Jenniemilian viikonloppuretriitissä aktivoitunutta menetelmää: Rauhoitan kehoni ja mieleni hengittelemällä. Keskitän tietoisuuteni kysymykseeni onnellisuuteni oikeutuksesta ja siihen liittyviin tunteisiin kehossani. Annan lempeää huomiota havainnoilleni ja pyrin lopuksi vain hyväksymään niiden olemassaolon ja esiintulon.

Mitä tapahtuu? Kehooni leviää välittömästi keveämpi olo. Huomaan myös hymyileväni. Hämmästyn, miten yksikertaisella keinolla, pelkästään antamalla lempeää huomiota kivulleni, saan omaa olemistani huimasti kohotettua. Todella yksinkertaista, mutta näköjään niin äärettömän toimivaa!

Tajuan, että minun ei enää tarvitse pohtia, onko minulla oikeutta olla onnellinen, sillä onnellisuuden olotila kulkee niin itsestäänselvänä osana itseäni mukanani minne sitten menenkin. Se vain on minussa. Itse asiassa ajattelen, että minulla on suorastaan velvollisuus keskittyä tekemään asioita, jotka lisäävät ja ylläpitävät onnellisuuden tunnettani. En nimittäin voi ajatella olevani mikään erillinen saareke tässä maailmassa, vaan tekemilläni valinnoilla on vaikutuksensa myös ympärilläni olevien ihmisten elämisen tunnelmiin.

Onnellisuus on ikään kuin syvin olemisen tila, joka vahvistuu ja aktivoituu kaiken kauniin kautta, mitä näen ja koen itsessäni ja ympärilläni. Onnellisuuden tunne koostuu usein pienistä, yksinkertaisista arjen asioista, kuten ulkona kuivuneen pyykin raikkaasta tuoksusta. Olen kiitollinen, että kykenen löytämään onnellisuuden kokemuksia sen kaltaisten pienimuotoisten asioiden kautta. Sen lisäksi haluan kuitenkin olla valmis toivottamaan tervetulleeksi olemiseni loistokkuutta ja kukoistusta lisäävät suurempimuotoisemmatkin uudet asiat elämääni, siten kuin niiden on tarkoituksenmukaista ilmetä. Sillä eikö tavoitteeni ja oikeuteni olekin elää täyttä elämää, itseäni ja olemistani pienentämättä?

Lea