torstai 6. syyskuuta 2018

Auttaako auttaminen?

Olen pitkälti koko elämäni ajan tuntenut tarvetta auttaa tiettyjä ympärilläni olevia ihmisiä. Voi, kuinka sitä onkaan toivonut, että kaikki läheiset ihmiset olisivat onnellisia ja voisivat joka tavalla hyvin. Minulle on aiheutunut paljon huolta ja ahdistusta, kun olen kokenut, että lähipiirissä elävä ihminen ei ole voinut henkisesti hyvin. Ja silloin olen tietenkin pyrkinyt tekemään jotain, jotta tämä ahdistus vähenisi. Olen kovasti vuosien varrella käyttänyt energiaani toisen ihmisen auttamisyrityksiin - siitä huolimatta, että hän ei aina ole selvästikään ollut halukas tulemaan autetuksi tarjoamillani keinoilla.

Minkä verran auttamishalussani on itseasiassa ollut kysymys oman ahdistuneisuuteni vähentämisen halusta liittyen tähän ihmissuhteeseen ja minkä verran halusta oikeasti auttaa toista ihmistä nimenomaan hänen elämäntyyliinsä ja lähtökohtaansa sopivalla tavalla?
Miten paljon syyllisyydentunteen lieventämisen tai hyväksynnän saamisen tarve on ohjannut auttamispuuhiani? Olenko edes kokenut, että toisen ihmisen hyvinvointi olisi parantunut "auttamiseni" seurauksena...?

Apuani olen vuosien varrella pyrkinyt tarjoamaan, vaikka sitä ei minulta ole pyydettykään. Minulla on ollut vankka usko ylimaalliseen kykyyni ja velvollisuuteeni parantaa ihmisten elämiä. Olenhan niin selvästi pystynyt näkemään, mikä heidän elämässään on pielessä ja "tiennyt" ratkaisut heidän elämänlaatunsa parantamiseksi. Miksen siis olisi pyrkinyt tätä heille kertomaan ja näin ystävällisesti ohjaamaan heitä paremman elämän suuntaan?

Asia ei kuitenkaan taida olla aivan niin yksinkertainen...Mikä on "hyvä elämä" ja "hyvinvointi", onko siihen olemassa kaiken kattavaa yleismääritelmää? Onko se aitoa toisen ihmisen auttamista, jos tavoitteena on ympätä toiselle ihmiselle niitä asioita, jotka oman elämänfilosofiani mukaan kuuluvat hyvään elämään? Kunnioitanko silloin toisen ihmisen erityislaatuisuutta ja yksilöllistä elämänpolkua, kun pyrin ohjaamaan häntä omista periaatteistani ja arvomaailmastani lähtien? Voinko minä tietää, mitä joku toinen tarvitsee?

Onneksi olen vuosien myötä erinäisten turhauttavien pään seinään hakkaamiskokemusten ja kipuilujen myötä lopulta oppinut, että kaikkien ihmisten - läheisimpienkään - hyvinvointi ei ehkä sittenkään ole minun vastuullani. Tämän asian oivaltaminen ja hyväksyminen on vapauttanut ja keventänyt olemistani huimasti. Jokaisellahan on oma erityislaatuinen elämänpolkunsa kuljettavanaan ja vastuu omien valintojensa seurauksista jokapäiväisessä elämässään.

Tämä tosiasia on vain hyväksyttävä, vaikkakin nuo toisen ihmisen valinnat olisivat täydellisessä ristiriidassa oman elämänfilosofiani ja ns. hyvän elämän näkemykseni kanssa. Mutta, ehkäpä kaikki ei ole kuitenkaan aivan sitä, miltä minun silmissäni näyttää päältäpäin...Ehkäpä se, mikä jollain ihmisellä näyttää ja tuntuu olevan huonosti, onkin parhaalla mahdollisella tavalla, jotta korkein tarkoitus toteutuisi hänen elämässään ja myös hänen ympärillään olevat saisivat mahdollisuuden tehdä merkityksellisiä, vapauttavia ja oman elämisensä laatua kohottavia oivalluksia?


Minä olen oivaltanut, että parhaiten pystyn auttamaan toisia varmistamalla, että teen kaikkeni oman hyvinvointini ja voimani säilyttämiseksi, eli auttamalla ensisijaisesti itseäni. Hyvinvoiva ihminen säteilee kevyttä energiaa ympärillensä, mikä voi saada aikaan ihmeen kaltaisia muutoksia muissa ihmisissä. Kaiken perustana on herkistyminen kuuntelemaan itseään, yhteyden saaminen sisäiseen viisauteensa.

Rauhaisassa hiljaisuudessa oppii kuulemaan ja tunnistamaan kehonsa ja sisäisen äänensä viestejä, jotka välittömästi kertovat epämukavina tuntemuksina, kun on tekemässä itsen kannalta väärän siirron. Ehkäpä toisen ihmisen auttaminenkin tapahtuu parhaiten hiljaisuudessa, ilman hänen  yläpuoleltaan ladeltuja "viisaita" sanoja, vain olemalla läsnä ja kuuntelemalla...

Toivotan rauhaisia ja siinä ohessa myös hulvattoman riehakkaita syyshetkiä teille lukijani!

Lea